Kerrostalon pieni hiekkalaatikko, kotiovelta muutaman sadan metrin päässä sijaitseva leikkipaikka ja koko kaupunginosaa yhdistävä leikkipuisto ovat nykypäivänä osa monen kaupunkilaisen lapsiperheen arkea. Leikille suunnitelluista ympäristöistä on tullut niin itsestään selvä osa suomalaista kaupunkiympäristöä, ettei moni sitä edes huomaa.
Huoli lasten hyvinvoinnista kaupunkiympäristössä kasvoi 1900-luvun alun teollistumisen ja kaupungistumisen myötä. Niin kutsuttu leikkikenttäliike (Playground Movement) sai alkunsa 1880-luvun Saksassa ja Yhdysvalloissa, joissa liikkeen lähtökohdat olivat kahdenlaiset: kaduilla leikkivät lapset haluttiin tuoda sekä valvotun ja turvallisen toiminnan että kasvattavan kontrollin piiriin. Leikkipuistoliikkeen myötä valvotut leikkipuistot vakiintuivat osaksi modernisoituvaa länsimaista kaupunkikuvaa. Suomeen ensimmäiset ohjatut leikkikentät (sana leikkipuisto vakiintui vasta 1980-luvulta alkaen) perustettiin Helsinkiin vuonna 1914. Leikkikenttätoiminta oli pitkään leimallisesti helsinkiläinen ilmiö, mutta se levisi pian myös muualle Suomeen. Leikkikenttien varsinainen kulta-aika koitti kuitenkin jälleenrakennuksen ja kaupungistumisen myötä, kun uusia leikkikenttiä alettiin rakentaa vastaamaan kasvavien lapsimäärien tarpeisiin.
Suomalaiset kaupunkilaislapset olivat toki tottuneet liikkumaan ja leikkimään itsenäisesti ja löytämään leikkipaikkansa kaduilta, pihoilta, joutomailta ja kaupungin laajoilta luontoalueilta. Ympäristöpsykologian termein menneisyyden kaupungit tarjosivatkin lapsille runsaasti tarjoumia eli toimintamahdollisuuksia. Esimerkiksi sotien jälkeisessä Helsingissä lapsuutensa viettäneiden muistoissa kaupunki tarjosi jännittävän ja kiehtovan kasvuympäristön.
Toisaalta itsenäisyys ei ollut kaikille mieluisaa ja se oli ennen kaikkea pakon sanelemaa: kaupunkiasunnot olivat ahtaita ja kotien ilmapiiri sotien runtelemassa maassa usein ahdistava. Vanhempien käydessä töissä tai ollessa kiinni kotitöissä “avainkaulalapsille” usein ainoa vaihtoehto oli viettää aikaa ulkona kaupungin kaduilla, kallioilla ja metsissä.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Lähiöitä ja rakennettuja leikkiympäristöjä lapsille
1960-luvulla kaupungistuminen kiihtyi. Helsinki pullisteli lapsia ja nuoria, eliväthän suuret ikäluokat lapsuuttaan ja nuoruuttaan juuri sodan jälkeen. Lasten vapaan liikkumisen näkökulmasta ongelmallisinta oli erityisesti moottoriliikenteen voimakas kasvu ja sen myötä lisääntyneet liikenneonnettomuudet. Lisäksi autot veivät leikkitilaa myös kaduilta ja talojen pihoilta.
Kaupunki vastasi ongelmaan kahdella tavalla. Ensiksikin lähiöiden luvattiin tarjoavan kokonaisvaltaisen ratkaisun kaupungin lasten tukaliksi katsottuihin kasvuolosuhteisiin. Lähiöissä moottoriliikenne oli usein erotettu jalankulkijoista ja asuinrakennusten ikkunoista aikuiset saattoivat vahtia perheiden pienimpiä. Lähiöitä ympäröivän luonnon ajateltiin tarjoavan lapsille terveellistä ja turvallista tekemistä vapaa-ajalla. 1960-luvulla nousseesta lähiöktitiikistä huolimatta lukuisat muistitietoaineistot ovat osoittaneet lähiöiden lunastaneen lupauksensa lapsiystävällisinä ympäristöinä. Lähiöt muistetaan pääasiassa kiinnostavina ja monipuolisina kasvupaikkoina, joissa lasten itsenäinen liikkuminen ja leikki saattoi jatkua.
Toinen tapa huomioida kaupungin lapset rakennetussa ympäristössä oli lisääntyvä leikkiympäristöjen rakentaminen. Helsingin kaupunki oli ryhtynyt leikkialueiden parannustalkoisiin jo 1940-luvulla perustamalla erillisen leikkipaikkakomitean. 1951 valmistunut mietintö toi esiin hyvän leikkikentän kriteerit ja jaotteli kaupungin leikkikentän kolmeen luokkaa niiden koon ja laadun perusteella. Samana vuonna myös valtio ohjeisti asemakaavasuunnittelijoita suunnittelemaan leikkipaikkoja siten, että lapset voivat kulkea niille joutumatta vilkasliikenteiselle kadulle.
Turvallisuuskysymysten lisäksi leikkipaikkasuunnittelussa kiinnitettiin huomiota leikkialueiden virikkeellisyyteen ja monipuolisuuteen. Valtakunnallisen rakennustietokortistossa, jonne on koottu rakentamiseen ja suunnitteluun liittyviä ohjeita, julkaistiin lapsia koskevia rakennusohjeita ensin pelkkien keinujen (1961) ja hiekkalaatikoiden (1967) osalta, mutta pian leikkipaikkojen varusteluluettelosta löytyivät jo muun muassa keinulauta, kiipeilyteline, liukumäki sekä majat ja leikkimökit (1972). Rakennustietokorteissa visioitiin myös erityisleikkipaikkoja, kuten rakennus-, seikkailu- ja vesileikkipaikkoja.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Lasten rakennettujen leikkipaikkojen näkökulmasta keskeisin muutosvuosi oli 1973, jolloin rakennusasetukseen lisättiin maininta riittävistä leikkipaikoista asuinrakennusten pihoilla. Samana vuonna astui voimaan myös uusi päivähoitolaki, jossa mainittiin ensimmäistä kertaa lasten ohjaaminen ja valvonta myös leikkikentillä. Myös leikkivälineitä valmistava Lappset aloitti toimintansa vuonna 1970 ja osallistui sekin aktiivisesti suomalaisten kaupunkien leikkiympäristöjen rakentamiseen.
Sitä mukaa, kun kerrostalojen pihoille rakennettiin hiekkalaatikoita ja keinuja ja kaupunginosien keskuksiin leikkipaikkoja ja -kenttiä, kasvoi myös niihin kohdistuva kritiikki. Sosiaalihuollon, lastensuojelun ja kaupunkisuunnittelun asiantuntijoiden puheissa leikkialueet olivat liian suunniteltuja ja mielikuvituksettomia. Erityistä huolta kannettiin yksitoikkoisiksi ja tylsiksi katsotuista lähiöistä ja niiden leikkiympäristöistä. Keskusteluissa mainittiin myös lasten tarpeiden kuulemisen tärkeys leikkialueiden suunnittelussa.
Sosiaalihuollon, lastensuojelun ja kaupunkisuunnittelun alan asiantuntijoita osallistuikin 1970-luvulla aktiivisesti keskusteluun lapsiystävällisestä kaupunkitilasta ja lasten tarpeiden ja oikeuksien kuuntelemisesta. Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliitolla oli keskeinen rooli lapsiystävällisten asuinympäristöjen ja leikkialueiden suunnittelusta käydyssä keskustelussa.
Soppaa, suojaa ja tekemistä Helsingin leikkikentillä
Helsingissä lapsille suunnatuista leikkiympäristöistä kunnianhimoisimpia, pinta-alaltaan suurimpia ja toiminnaltaan laajimpia ovat olleet ympärivuotiset leikkikentät, joita 1980-luvulta alkaen on kutsuttu leikkipuistoiksi. Aluksi ohjattua toimintaa oli vain kesä- ja loma-aikoina, mutta se laajeni nopeasti ympärivuotiseksi. Helsingin leikkikentät tunnetaan ehkä parhaiten niiden ilmaisesta kesäruokailusta, perinteestä, joka alkoi sotakesänä 1942 ja on jatkunut tähän päivään saakka. Helsingin ensimmäinen ympärivuotisesti toimiva leikkikenttä Brahe perustettiin 1.5.1951 ja se sai leikkikentille sittemmin tunnusomaisen leikkikenttärakennuksen vuonna 1955.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Leikkipuistojen rakennetun ympäristön juuret ovat kirjaimellisesti hiekassa: ensimmäisten kenttien varusteluun kuului muutama yksinkertainen väline kuten hiekkalaatikko, keinu tai liukumäki. Näistä muodostui vähitellen eräänlaisia ikisuosikkeja ja ne löytyvät yhä miltei jokaisesta leikkipuistosta. Myöhemmin leikkikentille rakennettiin suuren suosion saaneita kahluualtaita ja monipuolisia kiipeilytelineitä.
Ehkä keskeisin leikkikenttien ja sittemmin leikkipuistojen tunnusmerkki on kuitenkin ollut puistoissa arkisin työskentelevät leikinohjaajat, jotka ovat jo vuosisadan verran suunnitelleet ja toteuttaneet leikkikentän toimintaa ja toimineet puistojen tuttuina ja turvallisina aikuisina.
Leikkikenttien päiväohjelmassa on esimerkiksi ollut yhteisiä ulkoleikkejä, satutuokiota tai askartelua, mutta enimmäkseen kuitenkin vapaata leikkiä puiston sisä- ja ulkotiloissa. Leikkikentillä on myös järjestetty erilaisia vuodenkiertoon liittyviä juhlia ja tempauksia sekä retkiä lähiseudun luontokohteisiin. Leikkikenttätoiminta oli pitkään rajattu lähinnä lapsille, mutta 1970-luvulta lähtien myös vanhemmat kutsuttiin mukaan leikkikenttien toimintaan.
Ainakin leikkipuistojen määriä tarkasteltaessa voi leikkipuistoja ja niissä järjestettävää leikkipuistotoimintaa pitää menestystarina. Ensimmäinen leikkipuisto perustettiin vuonna 1914 ja nyt Helsingissä on liki 70 toimivaa ympärivuotista leikkipuistoa ja perhetaloa. Vaikka kaupunki ja käsitykset lapsuudesta ovat muuttuneet leikkipuistojen yli satavuotisessa historiassa perustavanlaatuisesti, ei puistotoiminnan perusajatukset turvasta, seurasta, virikkeistä ja monipuolisista toimintamahdollisuuksista näytä vanhentuneen.
Leikkipuistot ennen ja tänään
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
FT Essi Jouhki on post doc -tutkija Jyväskylän yliopistossa ja erikoistunut lapsuuden ja nuoruuden muistitietohistoriaan. VTM Veera Moll valmistelee Aalto-yliopiston Rakennetun ympäristön laitoksella väitöskirjaa siitä, miten lapset on huomioitu Helsingin kaupungin suunnittelussa 1940–1990. Jouhki ja Moll työstävät parhaillaan 1970-luvun leikkikenttiä koskevaa artikkelia ja valmistelevat leikkipuistojen historiaa käsittelevää tutkimushanketta.
Teksti on päivitetty 1.11.2021: täsmennetty leikkikenttien historiaa koskevia tietoja.
Kirjallisuutta
Frost, J. (2009). A history of children’s play and play environments: Toward a contemporary child–saving movement. New York: Routledge. https://doi.org/10.4324/9780203868652
Moll, V. & Kuusi H. (2019) “From city streets to suburban woodlands: the urban planning debate on children’s needs, and childhood reminiscences, of 1940s–1970s Helsinki” Urban History 48(1) 125–142. https://doi.org/10.1017/S096392681900083X
Moll, V. & Nevalainen L. (2018) “‘Silloin oli ihan normaalia, että lapset kulkivat itsekseen tarhaan ja sieltä kotiin’ Muistitietoaineistojen itsenäiset kaupunkilaislapset” Elore 25 (2) 33–52 https://doi.org/10.30666/elore.77213
Murnaghan, A. M. F. (2019). Play and Playgrounds in Children’s Geographies. Teoksessa T. Skelton & S. Aitken (toim.), Establishing Geographies of Children and Young People. Springer Nature Singapore. https://doi.org/10.1007/978–981–287–041–4_12
Saarikangas, K. (2014). “Sandboxes and heavenly dwellings. Gender, Agency, and Modernity in Lived Suburban Spaces in the Helsinki Metropolitan Area in the 1950s and 1960s. Home Cultures 11(1), 3364. https://doi.org/10.2752/175174214X13807024690864
Suviranta, L. (1970). Lasten leikkialue- ja puistotätitoiminta 1969. Sosiaalinen Aikakauskirja 64(6), 469–486.
Vilhunen, P. (1994). 80 leikin vuotta: Leikkipuistotoimintaa Helsingissä 1914–1994. Moniste.